En ole pystynyt kirjoittamaan. Tärkein itseilmaisuni väline katosi.
Toukokuun, kesäkuun, heinäkuun, vielä eilisenkin, olen painiskellut elämäni ankarimman depression kourissa. Pelko ei ole riittävä sana kuvaamaan tätä prosessia, silmitön ja sokea kauhu on jo vähän lähempänä totuutta.
Olen uhannut abortilla, harkinnut toistuvasti itsemurhaa, ylikuormittanut sosiaalisen tukiverkostoni. Olen halunnut lopettaa kaiken, kieltäytyä kokonaan yhteistyöstä ja karata yksinäni toiselle puolelle planeettaa. Olen halunnut hakata vatsaani nyrkeillä, olen halunnut tappaa sanojen maha-asukki, vauveliini, nyytti, toukka, käärö käyttäjät. Olen mulkoillut vaunuja työntäviä äitejä ratikoissa ja irvistellyt kuullessani pikkuvauvan itkun jossain. Olen tuntenut syvää pahoinvointia nähdessäni toisia raskaana olevia naisia. Olen vihannut tätä kaikkea lähes joka hetki.
Yhden kerran kesäkuun lopussa ajattelin "otetaan tästä saman tien kaikki ilo irti". Ajatus kyllä karkasi saman tien.
Lapsen isä ei viihdy enää ollenkaan kotona. Jos hän on kotona, minä kyllä poistun paikalta. Lapsen isällä ei ole mitään käsitystä prosessista, jota käyn läpi. Eikä siitä kertominenkaan valitettavasti mitään auta.
16.8.2009
2.5.2009
Mua tarkkaillaan
Mies lähti kauppaan. Onneksi lähti, ja toivottavasti pysyy hetken pois. En ymmärrä mikä välttämättömyys on se, joka yksittäisen raskausuutisen myötä pakottaa uroon liimautumaan kiinni naiseen. Ihan kuin mä tässä paloiksi hajoaisin ellei joku ole koko ajan vahtimassa.
Toisaalta, saatanpa hajotakin. Ajoittain pelkoni ajaa minut siihen pisteeseen, että kiusaus tehdä jotain epätoivoista on olemassa. Tämä siksi, että saisin itseni takaisin itselleni. Että saisin tunteen hallinnasta takaisin.
Sehän se uroon välttämättömyys onkin naaraan rinnalle yhyttäytymisessä. Se vahtii mua.
Kauan eläköön biologia ja edistynyt evoluutio. Tunnelma on kuin kivikaudella: mammutinnahkakodan ulkopuolella päivystää karvainen tyyppi keihäs kädessä ja murisee kaikille jotka uskaltavat tulla lähelle. Mammutinnahkakodan sisäpuolella on kauimmaiseen nurkkaan ajautunut naaras kasvavine, kiristävine hinkkeineen. Se keinuttaa itseään edestakaisin, huojuu shokissa eikä ymmärrä vaaniiko ulkona tosiaan jokin vaara jota tulisi pelätä. Vastahan se naaras itse metsästi ulkosalla, sitä ei tunnu kukaan tajuavan. Vaara tuntuu olevan pikemminkin sisäpuolella, ja sitähän ei kukaan suostu käsittämään.
Tervetuloa, mammutit. Täällä ollaan, kantakaupungissa.
Toisaalta, saatanpa hajotakin. Ajoittain pelkoni ajaa minut siihen pisteeseen, että kiusaus tehdä jotain epätoivoista on olemassa. Tämä siksi, että saisin itseni takaisin itselleni. Että saisin tunteen hallinnasta takaisin.
Sehän se uroon välttämättömyys onkin naaraan rinnalle yhyttäytymisessä. Se vahtii mua.
Kauan eläköön biologia ja edistynyt evoluutio. Tunnelma on kuin kivikaudella: mammutinnahkakodan ulkopuolella päivystää karvainen tyyppi keihäs kädessä ja murisee kaikille jotka uskaltavat tulla lähelle. Mammutinnahkakodan sisäpuolella on kauimmaiseen nurkkaan ajautunut naaras kasvavine, kiristävine hinkkeineen. Se keinuttaa itseään edestakaisin, huojuu shokissa eikä ymmärrä vaaniiko ulkona tosiaan jokin vaara jota tulisi pelätä. Vastahan se naaras itse metsästi ulkosalla, sitä ei tunnu kukaan tajuavan. Vaara tuntuu olevan pikemminkin sisäpuolella, ja sitähän ei kukaan suostu käsittämään.
Tervetuloa, mammutit. Täällä ollaan, kantakaupungissa.
1.5.2009
Itsemäärämisoikeudesta
Minähän en sitten synnytä alateitse. Ihan sama, miten kotikaupunkini pelkopoliklinikka painostaisi.
HS:n Oma elämä -blogin kommenteista löytyi valaiseva läppä asian suhteen.
"Olen havainnut, että synnytystä pelkääviä yhdistää usein aiemmin koettu väkivaltainen puuttuminen itsemääräämisoikeuteen. Joko lapsena koettu väkivalta vanhempien taholta, seksuaalirikoksen tai perheväkivallan uhriksi joutuminen. Näin synnytyspelko ei ole mikään itse luotu tila, vaan mahdollisesti mielen kehittämä puolustusmekanismi. Synnytyspelkoisen mieli yrittää suojella joutumasta vastaavanlaiseen tilanteeseen, jossa kokee itsemääräämisoikeuden menetyksen, pelkoa sekä kipua."
http://blogit.hs.fi/omaelama/?p=462
Tosiaan. Vielä maanantaina, kun jo epäilin olevani raskaana, vedin kännit kaverin kanssa ja puin raskautta ylipäätään tälle ääneen. Totesin muistaakseni: "sitten tulee joku joka menee mun kroppaan ja ottaa sen haltuun ja yhteiskunta ja ympäristö ryhtyvät kuvittelemaan että niillä on jokin yksinoikeus mun kroppaani. Kaikki alkavat päättää mun puolestani ja tuomita ja syytää kaikenmaailman oikeita toimintamalleja. Vittu."
Ja niinhän siinä kävi. Siinä kävi niin jo kun sanoin miehelleni epäileväni olevani raskaana. Se oli tiistai 29.4. Pohdiskelin, viettäisinkö ensin vappuni ihan normaaliin malliin ja tekisin testin vasta sen jälkeen. Vastauksena sain "tee se testi ihan viimeistään lauantaina." Rivien välistä kuului, että mies ei kyllä ajatukselta rauhaa saa ennen kuin testi on tehty. No, testin tein ja sen tuloksena tämäkin blogi lähti käyntiin. Miehen seuraava reaktio oli viedä multa tupakkani pois. Sen jälkeen yhden illan aikana laskin sen sanoneen viidesti "varaa lääkäriaika". Lääkäriajan tolkuttamisen jälkeen alkoi jankutus tupakasta. "Sä et saa polttaa, et vain saa ymmärrätkö et saa."
Jumalauta, kuuroksiko mua luullaan, vaiko tyhmäksi. Miehelläkin on välitön etuajo-oikeus mun kaikkiin tekemisiini jonkun saatanan violetin viivan ilmestymisen vuoksi.
HS:n blogin kommentoija on kyllä oikeassa. En kestä sitä, että minulta viedään oikeudet omaan kehooni. En kestä vieläkään, vaikka ne todellisuudessa vietiin jo pian neitsyyden menettämisen jälkeen. Neljäntoista vanhana opin, että huomiota ei miehiltä saa ellei jakele auliisti tavaraansa. Pahimmillaan minut olisi jätetty yksin vieraaseen kaupunkiin, tuntemattomalle rannalle, ellen olisi suostunut ottamaan suihin. Uhkaus oli ihan suora: jos otat suihin, ei tartte kävellä kotiin". Rahaakin on tarjottu, ja rahaa on myös otettu vastaan.
Naisen sukuelin on väkevä kauppatavara. Niin väkevä, että lääkärikuntakin haluaa siihen vallan.
Ette saa. Liian monta kertaa olen jo myöntynyt ja joustanut, palvellut muut pesälläni hyvälle tuulelle.
HS:n Oma elämä -blogin kommenteista löytyi valaiseva läppä asian suhteen.
"Olen havainnut, että synnytystä pelkääviä yhdistää usein aiemmin koettu väkivaltainen puuttuminen itsemääräämisoikeuteen. Joko lapsena koettu väkivalta vanhempien taholta, seksuaalirikoksen tai perheväkivallan uhriksi joutuminen. Näin synnytyspelko ei ole mikään itse luotu tila, vaan mahdollisesti mielen kehittämä puolustusmekanismi. Synnytyspelkoisen mieli yrittää suojella joutumasta vastaavanlaiseen tilanteeseen, jossa kokee itsemääräämisoikeuden menetyksen, pelkoa sekä kipua."
http://blogit.hs.fi/omaelama/?p=462
Tosiaan. Vielä maanantaina, kun jo epäilin olevani raskaana, vedin kännit kaverin kanssa ja puin raskautta ylipäätään tälle ääneen. Totesin muistaakseni: "sitten tulee joku joka menee mun kroppaan ja ottaa sen haltuun ja yhteiskunta ja ympäristö ryhtyvät kuvittelemaan että niillä on jokin yksinoikeus mun kroppaani. Kaikki alkavat päättää mun puolestani ja tuomita ja syytää kaikenmaailman oikeita toimintamalleja. Vittu."
Ja niinhän siinä kävi. Siinä kävi niin jo kun sanoin miehelleni epäileväni olevani raskaana. Se oli tiistai 29.4. Pohdiskelin, viettäisinkö ensin vappuni ihan normaaliin malliin ja tekisin testin vasta sen jälkeen. Vastauksena sain "tee se testi ihan viimeistään lauantaina." Rivien välistä kuului, että mies ei kyllä ajatukselta rauhaa saa ennen kuin testi on tehty. No, testin tein ja sen tuloksena tämäkin blogi lähti käyntiin. Miehen seuraava reaktio oli viedä multa tupakkani pois. Sen jälkeen yhden illan aikana laskin sen sanoneen viidesti "varaa lääkäriaika". Lääkäriajan tolkuttamisen jälkeen alkoi jankutus tupakasta. "Sä et saa polttaa, et vain saa ymmärrätkö et saa."
Jumalauta, kuuroksiko mua luullaan, vaiko tyhmäksi. Miehelläkin on välitön etuajo-oikeus mun kaikkiin tekemisiini jonkun saatanan violetin viivan ilmestymisen vuoksi.
HS:n blogin kommentoija on kyllä oikeassa. En kestä sitä, että minulta viedään oikeudet omaan kehooni. En kestä vieläkään, vaikka ne todellisuudessa vietiin jo pian neitsyyden menettämisen jälkeen. Neljäntoista vanhana opin, että huomiota ei miehiltä saa ellei jakele auliisti tavaraansa. Pahimmillaan minut olisi jätetty yksin vieraaseen kaupunkiin, tuntemattomalle rannalle, ellen olisi suostunut ottamaan suihin. Uhkaus oli ihan suora: jos otat suihin, ei tartte kävellä kotiin". Rahaakin on tarjottu, ja rahaa on myös otettu vastaan.
Naisen sukuelin on väkevä kauppatavara. Niin väkevä, että lääkärikuntakin haluaa siihen vallan.
Ette saa. Liian monta kertaa olen jo myöntynyt ja joustanut, palvellut muut pesälläni hyvälle tuulelle.
Vapunviettoa tämäkin
Oli tarkoitus viettää tämä vappu autereisessa etanolipilvessä nauttien auringonpaisteesta vapaavalintaisessa puistossa. Valkoviiniä, popcornia, lohisalaattia, kesän ja Faith No Moren keikan odotusta.
Lopputulos: herään 06.30 ihmettelemään mitä vittua olen elämälläni tekemässä. Nousen ylös yhdeksältä ja ryhdyn selvittämään äitiysrahan määrää. Selkeimmät vastaukset eivät löydy Kelan sivuilta, vaan odottavien äitien keskustelupalstoilta. Eivätkä nekään järin selkeitä ole.
Määräaikainen työsuhde päättyy jotakuinkin samoihin päiviin kuin joihin laskettu aikani osuu. Eikä vappuaattona ammattiliiton työsuhdeasiamies ole tietenkään töissä.
Että vappuja vaan sinne Kaivopuistoon saatana.
Lopputulos: herään 06.30 ihmettelemään mitä vittua olen elämälläni tekemässä. Nousen ylös yhdeksältä ja ryhdyn selvittämään äitiysrahan määrää. Selkeimmät vastaukset eivät löydy Kelan sivuilta, vaan odottavien äitien keskustelupalstoilta. Eivätkä nekään järin selkeitä ole.
Määräaikainen työsuhde päättyy jotakuinkin samoihin päiviin kuin joihin laskettu aikani osuu. Eikä vappuaattona ammattiliiton työsuhdeasiamies ole tietenkään töissä.
Että vappuja vaan sinne Kaivopuistoon saatana.
30.4.2009
Aloittaminen on vaikeinta
Perinteisesti raskaudesta ei saa kertoa ennen kuin suurin keskenmenoriski on ohitettu. Se tarkoittanee noin kolmea kuukautta. Siinä vaiheessa vatsakin pömpöttää jo siihen malliin että tarkkasilmäisemmät tuttavat arvaavat vaihtoehdot: liikaa sipsejä tai raskaus.
Miksi kummassa siitä pitäisi vaieta? Siksikö, ettei joudu selittelemään kun se "nyytti" tai "taimi" sitten lorahtaakin keskeneräisenä vessanpönttöön tuskanhuutojen ja perkeleiden säestämänä?
Jokainen valitkoon itse tapansa. Minä ilmoitan nyt, pääsiäisenä sattuneen toiminnan tuloksena, että olen paksuna. Tiineenä. Ryhdyn porsimaan. Mitä sitten jos raskauteni keskeytyy? Tai paljonkin. Mutta miksi läheiseni eivät kestäisi kuulla siitä? Ovat ne kauheampiakin tarinoita kuulleet, ottaneet kotiinsa yöksi kun olen suutuspäissäni lähtenyt parisuhteesta lätkimään. Kuunnelleet vieressä kun kultamussukka vappukännissä keksii huoritella minua. Onko niiden rinnalla ilmoitus "en mä olekaan raskaana" jotenkin tuskallista kuultavaa?
Miksi kummassa siitä pitäisi vaieta? Siksikö, ettei joudu selittelemään kun se "nyytti" tai "taimi" sitten lorahtaakin keskeneräisenä vessanpönttöön tuskanhuutojen ja perkeleiden säestämänä?
Jokainen valitkoon itse tapansa. Minä ilmoitan nyt, pääsiäisenä sattuneen toiminnan tuloksena, että olen paksuna. Tiineenä. Ryhdyn porsimaan. Mitä sitten jos raskauteni keskeytyy? Tai paljonkin. Mutta miksi läheiseni eivät kestäisi kuulla siitä? Ovat ne kauheampiakin tarinoita kuulleet, ottaneet kotiinsa yöksi kun olen suutuspäissäni lähtenyt parisuhteesta lätkimään. Kuunnelleet vieressä kun kultamussukka vappukännissä keksii huoritella minua. Onko niiden rinnalla ilmoitus "en mä olekaan raskaana" jotenkin tuskallista kuultavaa?
Kaunistelematta
Kolmekymppiselle työnarkkarille sattui jotain odottamatonta.
Kirjoitan siitä niin sydän auki, raadollisestikin, kuin oikealta tuntuu.
Hormonihuuruisen pinkki hössöttäminen ei kuulu tyyliini.
Post scriptum: Miksi istukka muistuttaa ulkonäöltään pizzaa?
Kirjoitan siitä niin sydän auki, raadollisestikin, kuin oikealta tuntuu.
Hormonihuuruisen pinkki hössöttäminen ei kuulu tyyliini.
Post scriptum: Miksi istukka muistuttaa ulkonäöltään pizzaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
