Mies lähti kauppaan. Onneksi lähti, ja toivottavasti pysyy hetken pois. En ymmärrä mikä välttämättömyys on se, joka yksittäisen raskausuutisen myötä pakottaa uroon liimautumaan kiinni naiseen. Ihan kuin mä tässä paloiksi hajoaisin ellei joku ole koko ajan vahtimassa.
Toisaalta, saatanpa hajotakin. Ajoittain pelkoni ajaa minut siihen pisteeseen, että kiusaus tehdä jotain epätoivoista on olemassa. Tämä siksi, että saisin itseni takaisin itselleni. Että saisin tunteen hallinnasta takaisin.
Sehän se uroon välttämättömyys onkin naaraan rinnalle yhyttäytymisessä. Se vahtii mua.
Kauan eläköön biologia ja edistynyt evoluutio. Tunnelma on kuin kivikaudella: mammutinnahkakodan ulkopuolella päivystää karvainen tyyppi keihäs kädessä ja murisee kaikille jotka uskaltavat tulla lähelle. Mammutinnahkakodan sisäpuolella on kauimmaiseen nurkkaan ajautunut naaras kasvavine, kiristävine hinkkeineen. Se keinuttaa itseään edestakaisin, huojuu shokissa eikä ymmärrä vaaniiko ulkona tosiaan jokin vaara jota tulisi pelätä. Vastahan se naaras itse metsästi ulkosalla, sitä ei tunnu kukaan tajuavan. Vaara tuntuu olevan pikemminkin sisäpuolella, ja sitähän ei kukaan suostu käsittämään.
Tervetuloa, mammutit. Täällä ollaan, kantakaupungissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti