En ole pystynyt kirjoittamaan. Tärkein itseilmaisuni väline katosi.
Toukokuun, kesäkuun, heinäkuun, vielä eilisenkin, olen painiskellut elämäni ankarimman depression kourissa. Pelko ei ole riittävä sana kuvaamaan tätä prosessia, silmitön ja sokea kauhu on jo vähän lähempänä totuutta.
Olen uhannut abortilla, harkinnut toistuvasti itsemurhaa, ylikuormittanut sosiaalisen tukiverkostoni. Olen halunnut lopettaa kaiken, kieltäytyä kokonaan yhteistyöstä ja karata yksinäni toiselle puolelle planeettaa. Olen halunnut hakata vatsaani nyrkeillä, olen halunnut tappaa sanojen maha-asukki, vauveliini, nyytti, toukka, käärö käyttäjät. Olen mulkoillut vaunuja työntäviä äitejä ratikoissa ja irvistellyt kuullessani pikkuvauvan itkun jossain. Olen tuntenut syvää pahoinvointia nähdessäni toisia raskaana olevia naisia. Olen vihannut tätä kaikkea lähes joka hetki.
Yhden kerran kesäkuun lopussa ajattelin "otetaan tästä saman tien kaikki ilo irti". Ajatus kyllä karkasi saman tien.
Lapsen isä ei viihdy enää ollenkaan kotona. Jos hän on kotona, minä kyllä poistun paikalta. Lapsen isällä ei ole mitään käsitystä prosessista, jota käyn läpi. Eikä siitä kertominenkaan valitettavasti mitään auta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti