Mua tarkkaillaan

Mies lähti kauppaan. Onneksi lähti, ja toivottavasti pysyy hetken pois. En ymmärrä mikä välttämättömyys on se, joka yksittäisen raskausuutisen myötä pakottaa uroon liimautumaan kiinni naiseen. Ihan kuin mä tässä paloiksi hajoaisin ellei joku ole koko ajan vahtimassa.

Toisaalta, saatanpa hajotakin. Ajoittain pelkoni ajaa minut siihen pisteeseen, että kiusaus tehdä jotain epätoivoista on olemassa. Tämä siksi, että saisin itseni takaisin itselleni. Että saisin tunteen hallinnasta takaisin.

Sehän se uroon välttämättömyys onkin naaraan rinnalle yhyttäytymisessä. Se vahtii mua.

Kauan eläköön biologia ja edistynyt evoluutio. Tunnelma on kuin kivikaudella: mammutinnahkakodan ulkopuolella päivystää karvainen tyyppi keihäs kädessä ja murisee kaikille jotka uskaltavat tulla lähelle. Mammutinnahkakodan sisäpuolella on kauimmaiseen nurkkaan ajautunut naaras kasvavine, kiristävine hinkkeineen. Se keinuttaa itseään edestakaisin, huojuu shokissa eikä ymmärrä vaaniiko ulkona tosiaan jokin vaara jota tulisi pelätä. Vastahan se naaras itse metsästi ulkosalla, sitä ei tunnu kukaan tajuavan. Vaara tuntuu olevan pikemminkin sisäpuolella, ja sitähän ei kukaan suostu käsittämään.

Tervetuloa, mammutit. Täällä ollaan, kantakaupungissa.

Itsemäärämisoikeudesta

Minähän en sitten synnytä alateitse. Ihan sama, miten kotikaupunkini pelkopoliklinikka painostaisi.

HS:n Oma elämä -blogin kommenteista löytyi valaiseva läppä asian suhteen.
"Olen havainnut, että synnytystä pelkääviä yhdistää usein aiemmin koettu väkivaltainen puuttuminen itsemääräämisoikeuteen. Joko lapsena koettu väkivalta vanhempien taholta, seksuaalirikoksen tai perheväkivallan uhriksi joutuminen. Näin synnytyspelko ei ole mikään itse luotu tila, vaan mahdollisesti mielen kehittämä puolustusmekanismi. Synnytyspelkoisen mieli yrittää suojella joutumasta vastaavanlaiseen tilanteeseen, jossa kokee itsemääräämisoikeuden menetyksen, pelkoa sekä kipua."
http://blogit.hs.fi/omaelama/?p=462

Tosiaan. Vielä maanantaina, kun jo epäilin olevani raskaana, vedin kännit kaverin kanssa ja puin raskautta ylipäätään tälle ääneen. Totesin muistaakseni: "sitten tulee joku joka menee mun kroppaan ja ottaa sen haltuun ja yhteiskunta ja ympäristö ryhtyvät kuvittelemaan että niillä on jokin yksinoikeus mun kroppaani. Kaikki alkavat päättää mun puolestani ja tuomita ja syytää kaikenmaailman oikeita toimintamalleja. Vittu."

Ja niinhän siinä kävi. Siinä kävi niin jo kun sanoin miehelleni epäileväni olevani raskaana. Se oli tiistai 29.4. Pohdiskelin, viettäisinkö ensin vappuni ihan normaaliin malliin ja tekisin testin vasta sen jälkeen. Vastauksena sain "tee se testi ihan viimeistään lauantaina." Rivien välistä kuului, että mies ei kyllä ajatukselta rauhaa saa ennen kuin testi on tehty. No, testin tein ja sen tuloksena tämäkin blogi lähti käyntiin. Miehen seuraava reaktio oli viedä multa tupakkani pois. Sen jälkeen yhden illan aikana laskin sen sanoneen viidesti "varaa lääkäriaika". Lääkäriajan tolkuttamisen jälkeen alkoi jankutus tupakasta. "Sä et saa polttaa, et vain saa ymmärrätkö et saa."

Jumalauta, kuuroksiko mua luullaan, vaiko tyhmäksi. Miehelläkin on välitön etuajo-oikeus mun kaikkiin tekemisiini jonkun saatanan violetin viivan ilmestymisen vuoksi.

HS:n blogin kommentoija on kyllä oikeassa. En kestä sitä, että minulta viedään oikeudet omaan kehooni. En kestä vieläkään, vaikka ne todellisuudessa vietiin jo pian neitsyyden menettämisen jälkeen. Neljäntoista vanhana opin, että huomiota ei miehiltä saa ellei jakele auliisti tavaraansa. Pahimmillaan minut olisi jätetty yksin vieraaseen kaupunkiin, tuntemattomalle rannalle, ellen olisi suostunut ottamaan suihin. Uhkaus oli ihan suora: jos otat suihin, ei tartte kävellä kotiin". Rahaakin on tarjottu, ja rahaa on myös otettu vastaan.

Naisen sukuelin on väkevä kauppatavara. Niin väkevä, että lääkärikuntakin haluaa siihen vallan.

Ette saa. Liian monta kertaa olen jo myöntynyt ja joustanut, palvellut muut pesälläni hyvälle tuulelle.

Vapunviettoa tämäkin

Oli tarkoitus viettää tämä vappu autereisessa etanolipilvessä nauttien auringonpaisteesta vapaavalintaisessa puistossa. Valkoviiniä, popcornia, lohisalaattia, kesän ja Faith No Moren keikan odotusta.

Lopputulos: herään 06.30 ihmettelemään mitä vittua olen elämälläni tekemässä. Nousen ylös yhdeksältä ja ryhdyn selvittämään äitiysrahan määrää. Selkeimmät vastaukset eivät löydy Kelan sivuilta, vaan odottavien äitien keskustelupalstoilta. Eivätkä nekään järin selkeitä ole.

Määräaikainen työsuhde päättyy jotakuinkin samoihin päiviin kuin joihin laskettu aikani osuu. Eikä vappuaattona ammattiliiton työsuhdeasiamies ole tietenkään töissä.

Että vappuja vaan sinne Kaivopuistoon saatana.